Time Stands Still - Emmi
Tämä päivä ei alkanut kovinkaan ystävähenkisesti; kuntoni on ottanut taas takapakkia ja sairaus on niskan päällä. Aamupäivällä kun minun piti lähteä hoitotapaamiseen huomasin, että en pysty ajamaan autoa niin, että en olisi liikenneriski itselleni ja kanssakulkijoille. Sitten vain paniikkivauhdilla taksia tilaamaan ja sillä suhien kaupunkiin – viime hetkellä perille ehtien. Ja koska en ole vieläkään alkanut saada sairauspäivärahaa, niin tuo ylimääräinen taksista maksaminen ei paljoa hymyilyttänyt. Nyt sentään jo tosin tiedän miksei Kela ole maksanut päivärahoja minulle – kiitos vain ihan …sti riemupetterille joka on hoitanut homman.
Muutenkaan ystävänpäivä ei nyt oiken nappaa henkilökohtaisesti näissä tunnelmissa. Ja en pysty saamaan väristyksiä siitä, että joku toivottaa Facebook-seinällään 2000:lle ihmiselle hyvää ystävänpäivää ja kertoo kuinka ainutlaatuisia nuo kaikki ystävät ovat. En myöskään lämpene hirveästi massatekstiviesteistä. Onneksi numeroni on muutunut ja suurin osa noista ei löydä perille.
Mutta! Jos sinulla on jokin oikeasti tärkeä ihminen niin älä dissaa tätä päivää. Tee jotain; pientä tai suurta, mutta kerro tai näytä hänelle että hän on rakas ja korvaamaton. Ja koska olen parantumaton romantikko, niin toivon tietenkin, että tänään mahdollisimman moni ujo mutta ihastunut saa voimia lähettää sille tärkeälle tytölle tai pojalle jonkun viestin, vaikka vähän hölmönkin, ei se ole vaarallista. Mieluiten tietenkin kannattaa kutsua ihastuksen kohde kuumalle kaakaolle ja saada näin aikaan ensideitit.
Se siitä – Valentine’s Day ei ole aihe joka kovinkaan mietityttää näinä päivinä. Enemmänkin olen miettinyt värejä ja muistamista – sekä muistoja jotka tallentuvat valokuviin.
Työskentelen pääosin ammattikuvaajien kanssa ja koitan etsiä vastauksia heidän kysymyksiinsä; huoliin ja murheisiinkin. Mutta törmään jonkin verran ns. siviilipuolenkin kysymyksiin. Ne ovat yleensä paljon vaikeampia tai ainakin yllättävämpiä.
Yksi ihmisiä askarruttava asia on kauanko digikuvat kestävät. Tuohon ei ole välttämättä helppo vastata, mukana on niin monta liikkuvaa osaa (tulostimen-, paperin- ja musteen laatu, tulostustekniikka, kuvien säilytyslämpötila, ilman kosteus ja altistuminen UV-valolle, mekaaninen rasitus…). Mutta jonkinlainen nyrkkisääntö voisi olla, että halvalla kotitulostimella printatut kuvat kestävät muutamia vuosia, kalliilla ammattimustesuihkulla tulostetut jopa 100 vuotta ja “oikealle” valokuvapaperille laserilla tulostetut kuvat abouttia 200 vuotta (nämä luvut muuttuvat koko ajan parempaan suuntaan joten tulostinmaahantuojat, olkaa ystävällisiä älkääkä soittako kiukkuisina minulle).
Oikealle valokuvapaperille tulostetuissa digikuvissa on yksi asia josta en pidä: tämän hetken tiedon mukaan ne eivät kellastu ja haalistu vanhetessaan. Ne ovat sadankin vuoden kuluttua kirkkaita, oikean värisiä ja teräviä. En oikein pidä tuosta; tahdon, että muistot haalistuvat armahtavan kauniisti ja sen pitää näkyä kuvissakin.
Minusta on sattuneesta syystä olemassa vain muutama lapsuudenkuva. Yhdessä niistä minä ja veljeni nauramme parin vuoden ikäisinä saunassa pesusoikossa. Kuva on hieman haalistunut ja siihen on tullut vintage-tyyliset sävyt. Pidän kuvasta paljon – se kertoo menneestä ajasta iloisen hetken ja on armeliaasti haalistanut ikävämmät muistot pois.
Se, että aivomme unohtavat on yksi nerokkaimmista keksinnöistä maailmassa. Ajan myötä tunteet ja tuntemukset haalistuvat lempeästi aivoissamme ja se on jopa elintärkeää meille. Ajattele, jos emme kykenisi unohtamaan, jos muistot eivät haalistuisi? Emme pystyisi elämään montaakaan tuntia sellaisessa maailmassa.
Jos et usko niin kuvittele, että olisit kolme kuukautta sitten ollut kolarissa: pintanaarmuja lukuunottamatta pahempia ei sattunut mutta menit kauhusta lähes shokkiin, sydämesi takoi ja koko kehosi tärisi pelosta. Ja sitten tulee unohtamisen nerokkuus; tuo tunne vaimenee ja muuttuu ajan myötä haalistuvaksi muistoksi, jolle voit jopa jossain vaiheessa hymyilläkin. Mutta jos et pystyisi unohtamaan niin eläisit edelleenkin kolarin jälkeistä shokkia – kuinkahan monta päivää ihminen pysyisi järjissään tuossa tilassa? Tai miten kävisi jos mielessäsi ja kehossasi olisi edellen raivoamassa viisi vuotta sitten sattunut ihmissuhdekriisi ilman, että tunne olisi haalistunut lainkaan? Jos kaikki traumamme ja kauhun hetkemme jäisivät sellaisenaan päälle aivomme eivät yksinkertaisesti pystyisi kestämään sitä. Unohtaminen on elinehto. Unohdus on lempeä ystävämme joka parantaa haavamme – kuluneen sanonnan mukaisesti – yhdessä ajan kanssa.
Siksi pidän, että kuvatkin haalistuvat ja muuttuvat retrosävyisiksi. Niissä saa näkyä, että tuo hetki on jo mennyt. Nyt on enää vain tämä päivä ja tulevaisuus – sekä sopivan kauniisti ja lempeästi haalistuneet muistot.
Oheisessa kuvassa ei ole suurtakaan järkeä. Halusin vain hieman leikkiä ja tehdä kuvan, josta ei pystyisi päättelemään koska ja missä se on otettu – siis kuva ilman muistoja. Näin kömpelö toteutus ei tee kunniaa kuvan mallille, Lamourettes-ryhmän ultrakauniille Emmille mutta näinkin pitää saada leikkiä joskus.
//Edit// Tietäääkö kukaan miten hurjasti WordPress pakkaa kuvia? Nämä artikkelissa näkyvät kuvat ovat aivan pyllystä olevaa pikselisohjoa ja kuvasta saa jotain selvää vasta kun sitä klikkaa ja katsoo sen erikseen. Mikä olisi optimaalisin kuvakoko ja terävöinti tänne julkaistessa?
